Tiedättekö sen tunteen, kun
on siirtänyt jonkin asian tekemistä monta kertaa eteenpäin
ja huomaa tehneensä niin taas? Ja mitä useammin ja kauemman
sitä siirtää, sitä vaikeammaksi asian tekeminen
tulee. Minun päässäni siis on se vaikeus. Ei se
oikeasti niin vaikeata olisi.
Ensin vaalien jälkeen tuntui, että
nyt ei ole mitään sanottavaa enkä jaksa kirjoittaa.
Että odotan inspiraatiota, kirjoitan kun on jotakin sanottavaa.
Mutta ei minulle tule inspiraatioita, tiedän sen kyllä.
Kirjoittaa voi, vaikka ei olisi niin asiaakaan. Pystyn puristamaan
tekstiä typerästäkin aiheesta, jos vain haluan.
Kynnys voi kasvaa korkeaksi monella
elämän osa-alueella. Ei saa lähdettyä lenkille.
Uusi harrastus tuntuu liian pelottavalta. Puhelimen näppäimistöstä
saa tarttuvan taudin, kun pitäisi soittaa ja järjestellä
asioita. Keskeneräinen työprojekti odottaa viimeistä
minuuttia. Vanha kaveri odottaa soittoa.
Minun kynnykseni voi olla sinulle
helppo ylittää ja päinvastoin. Ja miten helpottunut ja
itsensä voittanut olo onkaan, kun kynnys on ylitetty. Itse
asiassa molempien jalkojen ei tarvitse edes astua yli, riittää
että on aloittanut. Laittanut valmiiksi lenkkikamat päälle.
Tehnyt suunnitelman projektin toteuttamiseksi. Voi oikeastaan
hymyillä itselleen, koska tajuaa, miten pienestä asiasta
olikaan kysymys.
Mutta sanotaan nyt sitten vaikka niin,
että tämä oli vain luova tauko. Se on ehkä
itsensä huijaamista, mutta mitä sitten. Pääsin
kynnyksen yli.
