Keltanokka liikenteessä

Kun ekaluokkalaiset menevät syksyisin kouluun, heidät varustetaan Keltanokka liikentessä -lippiksillä ja muilla huomiota herättävillä varusteilla. Pikkuinen koululainen on kokematon koulumatkailija ja siksi muiden liikenteessä kulkevien on syytä pitää silmät auki.

Minulta on muutamaan kertaan kysytty vaalikampanjan aikana mahdollista kokemusta valtuustotyöskentelystä. Vastauksena olen kertonut, että kokemusta ei vielä ole, mutta jatkoksi olen yleensä kertonut, että minulla on kyllä kokemusta esimerkiksi ylioppilaskuntatoiminnasta ja että joudun työssäni jatkuvasti uusien haasteiden eteen. On osattava ottaa selvää ja perehtyä.

Kokemus on hyvä asia. Tokaluokkalainen liikenteessä on taatusti pienempi turvallisuusriski itselleen ja muille kuin ekaluokkalainen. Mutta kokemusta ei tule, jos ei laiteta kulkemaan itse, opettelemaan ja kokeilemaan taitojaan käytännössä.

Todelliset vaikuttamiskokemukseni ovat opiskeluajoilta, jolloin olin opiskelijaedustajana tiedekuntaneuvostossa ja avoimen yliopiston johtokunnassa. Ne ovat nimenomaan kokemuksina arvokkaita, en voi sanoa saaneeni mitään erityistä aikaan. Ne näyttivät myös, mikä merkitys valmistelutyöllä on. Toisessa kaikki oli hyvin huolella valmisteltua, eikä meiltä edes tuntunut odotetun keskustelua – ei professoreilta eikä opiskelijajäseniltä. Toisessa esittelijöiden perustelut olivat joskus vähän jänniä, minkä taustalta löytyi seikkoja, joiden vuoksi jouduimme muutaman kerran todella käyttämään meille annettua valtaa. Toki kyse oli myös koosta. Edellisessä oli kyseessä suuri ja toisessa pieni organisaatio sekä valmistelijakaarti.

Summa summarum. Helsingin kokoisessa kaupungissa on todellakin perehdyttävä huolella asioihin ja pyydettävä kokeneemmilta apua päätöksiä tehtäessä. Aloitin perehtymisen vaaliteemoja miettiessäni ja olen näiden kuukausien aikana oppinut monen monta uutta asiaa. Ja oppiminen jatkuu – väitän olevani siinä vieläpä sangen hyvä. Onneksi keltainen lippalakki näkyy kauas!

Hyvää torstaita

Aion (ainakin) tänään ilahduttaa työmatkaajia ja muita liikkujia Huopalahden asemalla jakamalla rakkaudella leivottuja muffineita. Aineksissa on mm. helsinkiläisellä palstalla kasvatettua punajuurta, reilun kaupan sokeria ja kaakaota. Maukasta päivää kaikille!

Resepti löytyy täältä, vain suklaata ja kuorrutetta on hieman muunneltu.

Minun tavalliset asiani

Jouduin turvautumaan eilen hammashoidon särkypäivystykseen. Paikattu hammas alkoi vihoitella siihen malliin, etten halunnut odotella enää yhtään pidempään. En tajua hampaiden ja suun anatomiasta juuri mitään, mutta ilmeisesti vihoitteleva hammas oli menossa kuolioon tai ehkä oli jo. Päivystävä hammaslääkäri teki hommansa hyvin eli aloitti juurihoidon. Niinpä vietin melkein tunnin perjantai-illastani hammaslääkärissä.

En ole juuri koskaan kipeä, flunssatkin kiertävät minut yleensä sen verran kaukaa, että saan vain lieviä oireita. En ole koskaan ollut sairaalassa. Hammaslääkärit ovat kyllä tulleet minulle tutuksi ja täällä Helsingissä en ole tainnut käyttää mitään muita julkisen terveydenhuollon palveluita kuin hammashoitoa. Ja täytyy sanoa, että olen lähes sataprosenttisesti tyytyväinen palveluun ja hoitoon, jota olen saanut haastavissakin tilanteissa.

Kaikilla ei ole samanlainen tilanne. Moni sairastaa jotakin sairautta, joka vaatii asiointia terveydenhoidon parissa. Syyt voivat olla joko geeneissä tai itsessä, tai sitten molemmissa. Minua on ilmeisesti siunattu melko hyvillä geeneillä ja lisäksi olen saanut perintönä kyvyn huolehtia itsestäni – niin fyysisestä kuin henkisestä kunnostakin. Kaikilla ei tämänkään suhteen ole samanlaiset lähtökohdat. Erityisesti ajattelen niitä lapsia tai nuoria, joita ei kotona kannusteta huolehtimaan itsestään. Jos tähän yhtälöön lisätään vielä jokin perinnöllinen taipumus sairauteen, seuraa monta surullista tarinaa. Siksi presidentti Sauli Niinistön Ihan tavallisia asioita -sivusto on aivan paikallaan. Kumpa löytäisimme itsestämme sen lähimmäisen, joka huomaa katsella hieman usein ympärilleen. Sivustolla sanotaan, että ”yksikin teko voi olla joskus ratkaiseva.”

Tietenkin tarvitaan perusterveydenhoitoa, erikoissairaanhoitoa ja sosiaalityöntekijöitä. Juuri siksi, että kaikilla ei ole tasavertaiset lähtökohdat elämään. Kaikista heikoimmat joutuvat kärsimään, ellei meillä ole systeemiä, joissa näitä palveluita on tarjolla. Mutta se ei sulje pois sitä, että meillä jokaisella saattaisi olla varaa katsella hiukan muutakin kuin omaa napaa, jolloin ne heikoimmat saisivat huomiota muiltakin kuin palkatuilta ammattilaisilta. Moneen pulmaan auttaisi aivan tavallisen kansalaisen tavallinen apu.

Vanhus ja minä

Elipä kerran suomalainen suku. Sukupolvia oli neljä, joista kolme omissa talouksissaan ja osa eri paikkakunnilla. Nuorimmat olivat muiden silmäteriä, heiltä ei puuttunut mitään tarpeellista eikä paljon tarpeetontakaan. Heidän vanhempansa elivät ruuhkavuosia, maksoivat asuntolainaa ja viettivät joulunpyhät sukunsa kanssa. Toiseksi vanhin sukupolvi oli eläkeiän kynnyksellä tai viettämässä kiireisiä eläkepäiviä. Heidän elämäänsä kuului myös omien lastenlasten ja vanhempien hoitamista. Vanhin sukupolvi – yleensä isoäiti – eli omillaan, omassa asunnossa, palvelutalossa tai vanhainkodissa. Omat lapset kävivät hänen luonaan melko usein, lapsenlapset harvemmin.

Niin paljon hyvää kuin on suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ydinperhe on kaiken keskiössä, en voi olla haikailematta sukukeskeisempään ja yhteisöllisempään kulttuuriin. Meillä jo alakouluikäisen odotetaan pärjäävän yksin kotona, ja nuorten odotetaan itsenäistyvän ja muuttavan pois kotoa varmaan varhaisemmin kuin missään muualla. Pitää pärjätä itse, avun pyytäminen on vaikeaa.

Kun sukupolvien etäisyys kasvaa, heikoimmat tippuvat yhteiskunnan avun varaan. Parhaimmillaan pudotus voi olla pehmeä, mutta usein se tekee kipeääkin. Vanhuksen puolesta ei ole aina kukaan puhumassa. Moni tarvitsisi apua ihan tavallisissa asioissa, mutta turvaverkkoja ei ole. Isoissa kaupungeissa tämä ongelma on tietenkin paljon suurempi kuin pienissä ja yksinäisiä on paljon.

En ole vielä tehnyt lupausta Valtaa vanhuus -sivustolla, mutta lupaukseni tulee liittymään jotenkin vapaaehtoistyöhön. Olisin tyytyväinen, jos voisin tehdä jotakin hyödyllistä antamalla aikaani. Ja luulenpa, että moni muukin voisi tehdä jotakin pientä, jolloin hoitajien työ helpottuisi ja vanhukset saisivat lisää ansaitsemaansa huomiota.

Tunnen paljon eri ikäisiä ihmisiä ja toivon voivani rehellisesti sanoa, että ikä on minulle vain numero. Haluan suhtautua kaikkiin ihmisiin ihmisinä, en vain sen mukaan, minkä ikäisiä he ovat. Oma isomummuni eli yksin omassa mökissään, 30 kilometrin päässä Virtain keskustasta 99-vuotiaaksi, mutta se ei olisi ollut mahdollista ilman tukiverkkoja ja hänen omaa tahdonvoimaansa.

Ylös ja ulos

Tapasin viikko sitten Hakaniemen markkinoilla kiinnostavia ihmisiä KD:n teltalla. Osa oli kiinnostunut minun mielipiteistäni, osa halusi että kuuntelisin heitä. Molempi parempi. Keski-ikä oli melko korkea, mikä varmasti vaikutti puheenaiheisiinkin. Yksi aihe tuli minulle kuitenkin aivan puskista: Kivinokan alueen kaavoittaminen ilmeisesti toimistorakennuksille ja asuntovenesatamaksi. Paikka ja kyseinen asia olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, mutta päätin ottaa selvää.

Kivinokan ulkoilualue sijaitsee Herttoniemessä. Siellä on satoja mökkejä ja puutarhoja, jotka uhkaavat nyt jäädä jyrän alle. Asiasta minulle kertonut rouva oli hyvin pahoillaan ja niin olin minäkin! Ymmärrän, että uusilla järjestelyillä kaupunki saa mailleen parempaa tuottoa, mutta tässä tapauksessa luonto- ja historia-arvot menevät ohi markkina-arvosta. Alueen aktiivit saavat aikaan hyvää niin itselleen kuin muillekin, ja tietääkseni kaikenlaiset pikkumökit ovat kovasti haluttuja kaupunkilaisten keskuudessa.

Tällä hetkellä olen kuitenkin täysin rouvan, Hesarin uutisoinnin ja kaupunginhallituksen päätösasiakirjojen antamien tietojen varassa, enkä tiedä tämänhetkisestä tilanteesta oikeasti. Ja olipa se mikä tahansa, mielipiteeni ei ainakaan näillä tiedoilla muutu.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni keskellä metsää ja varmaankin siksi minusta tuntuisi mahdottomalta ajatus, että joutuisin elämään asfalttiviidakossa. Yksi ratkaiseva tekijä nykyisen asunnon hankinnassa oli, että talossa on kunnon takapiha, joka rajautuu pieneen metsikköön. En ole mikään metsässä samoilija, enkä osaa esimerkiksi sienestää, mutta tarvitsen luontoa ympärilleni. Myös ajatus siitä, että puut vaimentavat liikenteen melua, parantaa huomattavasti elämänlaatuani. Toinen iso plussa Haagassa on se, että minulla on vain kivenheitto lenkkipoluille. Valikoimaa on niin paljon, että voi mennä vaikka joka kerralla eri reittiä.

Parasta terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitoa on omasta itsestään huolehtiminen. Sitä voi tehdä niin ulkoilualueilla kuin siirtolapuutarha-alueillakin - henki, sielu ja ruumis virkistyy. Juuri äsken vetäisin viikon lopettajaisiksi Keskuspuiston kautta Pikku Huopalahteen ja kotiin. Suosittelen!

Määrää ja laatua

Kouluvuosi on pyörähtänyt käyntiin, mutta kesälläkin on keskusteltu kouluasioista uuden perusopetuksen tuntijaon innoittamana. Nythän on laitettu määrällisiä raameja tulevaisuuden opetukselle. Seuraavaksi aletaan käsitellä sisältöjä, mikä sekään ei ole aivan vähäpätöinen asia.

Tuntijaon perusteella voidaan esittää tulkintoja siitä, millaisia oppiaineita pidetään tärkeinä ja millaisia arvoja päätöksentekijöillä on. Kun jotakin ainetta lisätään tai vähennetään edelliseen tuntijakoon verrattuna, voidaan nähdä heijastumia siitä miten maailma on muuttunut. Vai onko?

Ohjaileeko hallitus, opetusministeri, kunta tai yksittäinen koulu opetusta pelkästään määrällä? Entäs suunnan näyttäminen laadun suhteen?

Kerron esimerkin. Opettaja opettaa oppiainetta x koulussa y ja nauttii työstään. Opettaja opettaa oppiainetta x koulussa z ja on kyllästynyt opettamiseen ja oppiaineeseensa. Koska Suomessa tuntijako ja opetussuunnitelman perusteet ovat samat sekä y- että z-kouluissa, molempien koulujen oppilaat saavat saman määrän opetusta. Tarvitaan ainakin (molempien) opettajien hyvää johtamista, tarvittavaa lisä- ja täydennyskoulutusta sekä hyvinvointia edistävää työympäristöä, jotta molempien koulujen oppilaat saisivat hyvää opetusta. Oppilaat näkevät z-koulun opettajasta, että hän on leipääntynyt. Jos hänen oppiainettaan lisätään yhdellä tunnilla viikossa, oppilaat saavat lisää määrää, mutteivät yhtään laatua.

Kun puhutaan määristä voidaan tarkoittaa oppituntien, oppilaiden, henkilökunnan tai muiden resurssien määrää. Eli rahaa. Koulussa eniten maksavat opettajat, vähemmän tarvikkeet ja välineet. Mutta voi olla, että jälkimmäisillä saadaan aikaan laatua. Toisaalta liian suuri oppilaiden määrä suhteessa henkilökuntaan voi laskea laatua. Itse olen tänä lukuvuonna puolella oppitunneistani kokeilemassa yhteisopettajuutta isossa luokassa. Uskon että kokeilut ja ennakkoluulottomat ratkaisutkin saattavat lisätä laatua.

Nämä ovat haastavia kysymyksiä. Jos pitää valita, haluan mieluummin laadun kuin määrän. Mutta molempia tarvitaan. Ilman määrää ei voi olla laatuakaan. Eläköön suomalainen perusopetus!

Suvivirren voima

Suvivirret on tältä keväältä laulettu ja siirrytty palautumaan tämän lukuvuoden rasituksista. Lauloin Suvivirttä kahdesti, ensin oman koulun kevätkirkossa ja sitten siskon ylioppilasjuhlissa. Molemmilla kerroilla nousi mieleen useita hyviä syitä Suvivirren laulamiseen, niin konkreettisella kuin vähän symbolisemmallakin tasolla. Ja silmiin nousi tietenkin kyyneleitä, en säästy niiltä ikinä kevätjuhlissa.

Kevätkirkossa Suvivirsi liittyy erityisesti perinteeseen. Kristilliseen perinteeseen, johon voi laulaessaan liittyä. Vielä syvällisemmin ajateltuna virttä veisaava pääsee mukaan, osallistuu johonkin yhteiseen. Koulun juhlissa yleisöllä ei edes ole muuta aktiivista tekemistä kuin aplodien antaminen ja yhteislaulu. Mutta yhteislauluun voivat osallistua kaikki. Siksi kylmät väreet usein kulkevatkin selkäpiitäni pitkin. Siinä on jotain säväyttävää, kun melko iso prosentti avaa suunsa ja laulaa. Ja nämä suvivirret ja enkelitaivaat ovat vielä hallussa, niihin yläkoululainenkin tulee mukaan.

Sitten se, miksi vedet tulevat aina silmiini. Se johtuu musiikista. On tutkittu musiikin vaikutuksia aivoihin ja huomattu sen monipuoliset hyvät vaikutukset. Saati sitten yhteis- ja kuorolaulun voima, niillä on vaikutuksia niin fyysiseen kuin psyykkiseen terveyteen. Musiikkia ei voi käsittääkseni lokeroida aivoissa mihinkään tiettyyn osaan, vaan sillä on vaikutuksia kaikkeen, jopa urheilusuorituksiin ja matemaattisiin taitoihin.

Kumpaakin edellistä mietin siskoni ylioppilasjuhlissa Kaustisen musiikkilukiossa. Musiikki on siellä yhdistävä tekijä, joka tekee lukio-opinnoista keskimääräistä mukavampia ja rennompia. Koulu tekee kaikkensa, että oppilaat voisivat löytää omat polkunsa ja toteuttaa itseään niin musiikillisesti kuin muutenkin. Siellä panostetaan ryhmäytymiseen ja annetaan oppilaille mahdollisuus kehittää koulun toimintaa oppilaiden näkökulmasta. Nämä lukiolaiset saavat sellaisia kokemuksia, joista moni voi vain haaveilla. Ja silti voi opiskella ylioppilaaksi, saada jatko-opintovalmiudet, laulaa kevään päätteeksi Suvivirren ja Gaudeamuksen - ja jatkaa kenties ihan muualla kuin musiikin parissa.

Sitten vielä yksi kipeämpi muisto Suvivirrestä. Alaluokilla odotin aina vähän kauhulla koulun kevätjuhlaa, tai oikeastaan vain Suvivirttä. Kuten arvata saattaa, jouduin nimeni vuoksi huomion kohteeksi ensimmäisen säkeistön aikana. Minusta tuntui, että melkein koko koulu kääntyi katsomaan minua virnuillen. Mutta trauma ei ole kovin paha, voinhan ylpeänä vanhempieni viisaasta nimivalinnasta todeta, ettei muilla ole virsikirjassa omaa virttä!

Tehokkuus on in

Aikataulujen tekeminen ja suunnittelu on suosikkiajanvietettäni. Kun suunnitelmat toteutuvat, olen tyytyväinen itseeni ja elämä hymyilee. Kalenteri saattaa olla ajoittain täysi, mutta varaan sinne hetket myös liikunnalle, kattoon tuijottelulle ja perheelle. Muuten ei hymyilyttäisi. Saan itsestäni eniten irti, kun on riittävästi tekemistä ja ajattelemista. Jos minulla on liikaa tyhjää kalenterissa, pienemmätkin jutut jäävät tekemättä. Tämän on elämä opettanut. Joskus suunnitelma pettää ja syyllinen olen useimmiten minä itse. Mutta olen opetellut olemaan armollinen itselleni! Olen jopa uskaltanut poiketa joskus suunnitelmasta...

Hidastaminen on muodikasta. Ja hyvä niin, koska selvästikään kaikki eivät ole kovin jalostuneita kalenterinhallinnassa. Jos yksi tai useampi osa-alue valtaa kaikki päivät, eikä jää aikaa levolle tai ystäville, ennemmin tai myöhemmin huomaa elämänsä olevan rempallaan jostain kohdin. Omassa tehokkuusajattelussani lähtökohtana on, että silloin kun tehdään, tehdään kunnolla. Ja sitten kun levätään niin levätään. Siihen ei mahdu juurikaan esimerkiksi tv:n katsomista, mikä on monen kalenterin aikasyöppö. Uskon myös Alex Stubbin metodiin siitä, että tunti liikuntaa antaa kaksi tuntia lisäenergiaa.

Suunnittelu on siis tärkeää. En lillu päämäärättömästi ja voin pitää lupaukseni, kun tiedän mitä on tulossa. Koska tunnen suunnilleen omat rajani, olen opetellut sanomaan myös ei. Toinen tärkeä juttu on se, että teen niitä asioita, joita pidän oikeasti tärkeänä. Työtä ja siinä kehittymistä, omaa perhettä ja ystäviä, seurakuntaa ja omaa hyvinvointia. Mikään ei ole tehottomampaa kuin tehdä jotakin sellaista, mikä tuntuu ajanhaaskaukselta niin itselle kuin muillekin. Teen asioita, jotka palvelevat useimmiten lähimmäisiäni jollain tapaa, mutta saan niistä silloin itsekin paljon. Jos elämäni pyörisi vain oman napani ympärillä, se ei olisi läheskään näin rikasta.

Ja sitten vielä yksi asia. Minulla on usein pitkä lista tekemättömiä töitä. Sekä palkkatöitä, kotitöitä että muuten vaan tekemättömiä töitä. Olen oppinut, että niihin pitää tarttua niin pian kuin mahdollista, muuten takaraivossa on jatkuvasti kasvava lista asioita, jotka haittaavat pakollisten asioiden tekemistä. Kun on saanut yhdenkin tehtyä, saa taas hyvällä omallatunnolla istahtaa sohvalle ja huokaista.

Huh miten täydellistä elämäni onkaan! Kyllä, voin sanoa olevani tällä hetkellä tyytyväinen niihin asioihin, jotka kalenteriani hallitsevat. Aina ei ole siis näin ollut. Toki parantamisen varaa löytyy edelleen, voisin aloittaa vaikka tästä koneen ääressä istumisesta. Ja tiedän senkin, että minun helppo puhua tehokkuudesta, koska saan ihan itse yksinäni hallinnoida omaa elämääni niin kuin lystään. Mutta tiedän myös, että monimutkaisempaakin palettia pystyy hallitsemaan näillä samoilla periaatteilla. Tehokasta kevättä ja kesää!

Esimerkki-Erkki

Harvemmin Metro-lehden kirjoitukset kiinnittävät huomiotani, mutta vapun jälkeen mieleeni jäi pääkirjoitus, jossa kerrottiin aikuisten esimerkin vaikutuksesta nuoriin ja lapsiin. Kyse on tietenkin alkoholista ja sen humalahakuisesta käytöstä. Vaikka juttu kertoi vapusta, öiset örvellysnäkymät kadulla eivät ole poikkeuksellisia muulloinkaan. Toimittajan huomio oli, että kadulla ölisivät kännissä aikuiset, eivät alaikäiset.

Minulla on hiukan taipumusta moralisointiin ja aion harrastaa sitä nyt. Aihe kun sattuu olemaan ajankohtainen, sillä alkoholimainontaa koskevaa lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muokkaamassa. Mainontaakin merkittävämpi vaikutus on kotoa tuleva esimerkki. Hyvästä esimerkistä on monia eri variaatioita, joiden seurauksena nuorista kasvaa hyvän itsetunnon omaavia ja vastuullisia aikuisia, myös alkoholinkäytön suhteen. Pahin mahdollinen huono esimerkki on se, että vanhemmat hankkivat lapsilleen juotavat ja antavat heidän ryypätä missä huvittaa, sillä aikaa kun ovat itsekin enemmän tai vähemmän humalassa. Ja yhtä huono esimerkki on tilanne, missä ketkä tahansa aikuiset ilmaisevat haluavansa vetää kännit tai jopa näyttävät käytännössä, millaista on humalahakuinen alkoholinkäyttö. Ei ole ”oma asia” olla humalassa julkisella paikalla tai lasten näkyvillä.

Pitäisi pystyä ehkäisemään potentiaalisten ongelmakäyttäjien humalahakuista juomista. Näin on, sekä inhimillisistä että yhteiskunnallisista syistä. Enkä tarkoita pelkästään mahdollisia alkoholisteja, vaan niitä kaikkia muita ongelmia, joita liiallinen alkoholinkäyttö aiheuttaa, varsinkin nuorille. He ovat niitä, joista tulee myöhemmin joko hyviä tai huonoja esimerkkejä. Siksi on kiristettävä myös mainontaa koskevia lakeja. Alkoholimainokset ovat taidolla tehtyjä ja ne onnistuvat lähes poikkeuksetta välittämään mielikuvan alkoholin hauskoista ja mukavista vaikutuksista. Harvoinpa niissä örvelletään kuin Kännissä olet ääliö -kampanjan mainoksissa.

Mutta osaavatko huonon esimerkin saaneet ottaa kohtuudella ja juoda niin kuin mainoksessa näytetään? Ne jotka eivät voi seurata vanhempiensa tai muiden aikuisten hyvää esimerkkiä, uskottelevat itselleen, että mainosten antama kuva alkoholin antamasta hyvästä fiiliksestä on totta loppuun asti. Ja kaikkihan ovat saaneet valistusta ja tietävät juomisensa vaikutukset, eikö niin? Vai onko sittenkin cool vetää perskännit?

Ja kun olen tullut avanneeksi sanaisen arkkuni, paljastettakoon etten ole ikinä ollut kännissä. Käytän alkoholia kohtuudella ja harkitusti. Yksinkertaisesti minulla on niin kivaa ilman kännejäkin!

Ihana kamala yläkoululainen

Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa kerrottiin, miten yläkoulun opettajat saavat osakseen sääliä työnsä vuoksi. Voin täysin allekirjoittaa jutussa haastatellun opettajan kokemuksen siitä, millaiseksi keskustelukumppanin naama usein venähtää, kun kerron opettavani yläkouluikäisiä työkseni.

Pidän työstäni ja oppilaistani. Vaikka murrosikäisten opettamisessa on haasteensa, oppilaiden suoruus, aitous ja teini-ikäkin ovat työni suola. Siinä joutuu ja pääsee laittamaan itsensä likoon, jotta luokassa voisi tapahtua oppimista. Eikä minua haittaa, jos joku säälii minua siksi, että opetan yläkoululaisia. Mutta se asenne, jolla suhtaudutaan nuoriin, teineihin, murrosikäisiin, yläkoululaisiin tai miksi tätä kamalaa porukkaa nyt halutaankaan kutsua. Kauhistellaan ja pelätään, niin kuin murrosikä olisi jokin tarttuva tauti. Ja entä jos se onkin? Eikö jonkun pitäisi mennä paikalle ja tehdä diagnoosi, ennen kuin laitetaan suljetulle osastolle tai annetaan lääkitystä?

Onko joku tavannut teiniä tai yläkoululaista? Oman kokemukseni perusteella avoimella ja ymmärtävällä asenteella pääsee melko pitkälle. Jopa jotkut näiden ihanien yläkoululaisten vanhemmista tulevat toimeen omien lastensa kanssa. He ovat paikalla ja tietävät suunnilleen, mitä heidän lapsilleen kuuluu. Vanhemmat säilyvät hengissä, ilman tartuntavaaraa, mikäli jaksavat kuunnella joskus ovien paiskomista ja nimittelyä selkä suorana.

Yläkoululaisen maailma voi olla julma paikka. Kun kohtelen murrosikäistä oppitunnillani kunnioittavasti ja reilusti, hän voi opettamani aineen lisäksi oppia elämästä jotain muutakin.