Tehokkuus on in

Aikataulujen tekeminen ja suunnittelu on suosikkiajanvietettäni. Kun suunnitelmat toteutuvat, olen tyytyväinen itseeni ja elämä hymyilee. Kalenteri saattaa olla ajoittain täysi, mutta varaan sinne hetket myös liikunnalle, kattoon tuijottelulle ja perheelle. Muuten ei hymyilyttäisi. Saan itsestäni eniten irti, kun on riittävästi tekemistä ja ajattelemista. Jos minulla on liikaa tyhjää kalenterissa, pienemmätkin jutut jäävät tekemättä. Tämän on elämä opettanut. Joskus suunnitelma pettää ja syyllinen olen useimmiten minä itse. Mutta olen opetellut olemaan armollinen itselleni! Olen jopa uskaltanut poiketa joskus suunnitelmasta...

Hidastaminen on muodikasta. Ja hyvä niin, koska selvästikään kaikki eivät ole kovin jalostuneita kalenterinhallinnassa. Jos yksi tai useampi osa-alue valtaa kaikki päivät, eikä jää aikaa levolle tai ystäville, ennemmin tai myöhemmin huomaa elämänsä olevan rempallaan jostain kohdin. Omassa tehokkuusajattelussani lähtökohtana on, että silloin kun tehdään, tehdään kunnolla. Ja sitten kun levätään niin levätään. Siihen ei mahdu juurikaan esimerkiksi tv:n katsomista, mikä on monen kalenterin aikasyöppö. Uskon myös Alex Stubbin metodiin siitä, että tunti liikuntaa antaa kaksi tuntia lisäenergiaa.

Suunnittelu on siis tärkeää. En lillu päämäärättömästi ja voin pitää lupaukseni, kun tiedän mitä on tulossa. Koska tunnen suunnilleen omat rajani, olen opetellut sanomaan myös ei. Toinen tärkeä juttu on se, että teen niitä asioita, joita pidän oikeasti tärkeänä. Työtä ja siinä kehittymistä, omaa perhettä ja ystäviä, seurakuntaa ja omaa hyvinvointia. Mikään ei ole tehottomampaa kuin tehdä jotakin sellaista, mikä tuntuu ajanhaaskaukselta niin itselle kuin muillekin. Teen asioita, jotka palvelevat useimmiten lähimmäisiäni jollain tapaa, mutta saan niistä silloin itsekin paljon. Jos elämäni pyörisi vain oman napani ympärillä, se ei olisi läheskään näin rikasta.

Ja sitten vielä yksi asia. Minulla on usein pitkä lista tekemättömiä töitä. Sekä palkkatöitä, kotitöitä että muuten vaan tekemättömiä töitä. Olen oppinut, että niihin pitää tarttua niin pian kuin mahdollista, muuten takaraivossa on jatkuvasti kasvava lista asioita, jotka haittaavat pakollisten asioiden tekemistä. Kun on saanut yhdenkin tehtyä, saa taas hyvällä omallatunnolla istahtaa sohvalle ja huokaista.

Huh miten täydellistä elämäni onkaan! Kyllä, voin sanoa olevani tällä hetkellä tyytyväinen niihin asioihin, jotka kalenteriani hallitsevat. Aina ei ole siis näin ollut. Toki parantamisen varaa löytyy edelleen, voisin aloittaa vaikka tästä koneen ääressä istumisesta. Ja tiedän senkin, että minun helppo puhua tehokkuudesta, koska saan ihan itse yksinäni hallinnoida omaa elämääni niin kuin lystään. Mutta tiedän myös, että monimutkaisempaakin palettia pystyy hallitsemaan näillä samoilla periaatteilla. Tehokasta kevättä ja kesää!

Esimerkki-Erkki

Harvemmin Metro-lehden kirjoitukset kiinnittävät huomiotani, mutta vapun jälkeen mieleeni jäi pääkirjoitus, jossa kerrottiin aikuisten esimerkin vaikutuksesta nuoriin ja lapsiin. Kyse on tietenkin alkoholista ja sen humalahakuisesta käytöstä. Vaikka juttu kertoi vapusta, öiset örvellysnäkymät kadulla eivät ole poikkeuksellisia muulloinkaan. Toimittajan huomio oli, että kadulla ölisivät kännissä aikuiset, eivät alaikäiset.

Minulla on hiukan taipumusta moralisointiin ja aion harrastaa sitä nyt. Aihe kun sattuu olemaan ajankohtainen, sillä alkoholimainontaa koskevaa lainsäädäntöä ollaan parhaillaan muokkaamassa. Mainontaakin merkittävämpi vaikutus on kotoa tuleva esimerkki. Hyvästä esimerkistä on monia eri variaatioita, joiden seurauksena nuorista kasvaa hyvän itsetunnon omaavia ja vastuullisia aikuisia, myös alkoholinkäytön suhteen. Pahin mahdollinen huono esimerkki on se, että vanhemmat hankkivat lapsilleen juotavat ja antavat heidän ryypätä missä huvittaa, sillä aikaa kun ovat itsekin enemmän tai vähemmän humalassa. Ja yhtä huono esimerkki on tilanne, missä ketkä tahansa aikuiset ilmaisevat haluavansa vetää kännit tai jopa näyttävät käytännössä, millaista on humalahakuinen alkoholinkäyttö. Ei ole ”oma asia” olla humalassa julkisella paikalla tai lasten näkyvillä.

Pitäisi pystyä ehkäisemään potentiaalisten ongelmakäyttäjien humalahakuista juomista. Näin on, sekä inhimillisistä että yhteiskunnallisista syistä. Enkä tarkoita pelkästään mahdollisia alkoholisteja, vaan niitä kaikkia muita ongelmia, joita liiallinen alkoholinkäyttö aiheuttaa, varsinkin nuorille. He ovat niitä, joista tulee myöhemmin joko hyviä tai huonoja esimerkkejä. Siksi on kiristettävä myös mainontaa koskevia lakeja. Alkoholimainokset ovat taidolla tehtyjä ja ne onnistuvat lähes poikkeuksetta välittämään mielikuvan alkoholin hauskoista ja mukavista vaikutuksista. Harvoinpa niissä örvelletään kuin Kännissä olet ääliö -kampanjan mainoksissa.

Mutta osaavatko huonon esimerkin saaneet ottaa kohtuudella ja juoda niin kuin mainoksessa näytetään? Ne jotka eivät voi seurata vanhempiensa tai muiden aikuisten hyvää esimerkkiä, uskottelevat itselleen, että mainosten antama kuva alkoholin antamasta hyvästä fiiliksestä on totta loppuun asti. Ja kaikkihan ovat saaneet valistusta ja tietävät juomisensa vaikutukset, eikö niin? Vai onko sittenkin cool vetää perskännit?

Ja kun olen tullut avanneeksi sanaisen arkkuni, paljastettakoon etten ole ikinä ollut kännissä. Käytän alkoholia kohtuudella ja harkitusti. Yksinkertaisesti minulla on niin kivaa ilman kännejäkin!

Ihana kamala yläkoululainen

Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa kerrottiin, miten yläkoulun opettajat saavat osakseen sääliä työnsä vuoksi. Voin täysin allekirjoittaa jutussa haastatellun opettajan kokemuksen siitä, millaiseksi keskustelukumppanin naama usein venähtää, kun kerron opettavani yläkouluikäisiä työkseni.

Pidän työstäni ja oppilaistani. Vaikka murrosikäisten opettamisessa on haasteensa, oppilaiden suoruus, aitous ja teini-ikäkin ovat työni suola. Siinä joutuu ja pääsee laittamaan itsensä likoon, jotta luokassa voisi tapahtua oppimista. Eikä minua haittaa, jos joku säälii minua siksi, että opetan yläkoululaisia. Mutta se asenne, jolla suhtaudutaan nuoriin, teineihin, murrosikäisiin, yläkoululaisiin tai miksi tätä kamalaa porukkaa nyt halutaankaan kutsua. Kauhistellaan ja pelätään, niin kuin murrosikä olisi jokin tarttuva tauti. Ja entä jos se onkin? Eikö jonkun pitäisi mennä paikalle ja tehdä diagnoosi, ennen kuin laitetaan suljetulle osastolle tai annetaan lääkitystä?

Onko joku tavannut teiniä tai yläkoululaista? Oman kokemukseni perusteella avoimella ja ymmärtävällä asenteella pääsee melko pitkälle. Jopa jotkut näiden ihanien yläkoululaisten vanhemmista tulevat toimeen omien lastensa kanssa. He ovat paikalla ja tietävät suunnilleen, mitä heidän lapsilleen kuuluu. Vanhemmat säilyvät hengissä, ilman tartuntavaaraa, mikäli jaksavat kuunnella joskus ovien paiskomista ja nimittelyä selkä suorana.

Yläkoululaisen maailma voi olla julma paikka. Kun kohtelen murrosikäistä oppitunnillani kunnioittavasti ja reilusti, hän voi opettamani aineen lisäksi oppia elämästä jotain muutakin.