Ihana kamala yläkoululainen

Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa kerrottiin, miten yläkoulun opettajat saavat osakseen sääliä työnsä vuoksi. Voin täysin allekirjoittaa jutussa haastatellun opettajan kokemuksen siitä, millaiseksi keskustelukumppanin naama usein venähtää, kun kerron opettavani yläkouluikäisiä työkseni.

Pidän työstäni ja oppilaistani. Vaikka murrosikäisten opettamisessa on haasteensa, oppilaiden suoruus, aitous ja teini-ikäkin ovat työni suola. Siinä joutuu ja pääsee laittamaan itsensä likoon, jotta luokassa voisi tapahtua oppimista. Eikä minua haittaa, jos joku säälii minua siksi, että opetan yläkoululaisia. Mutta se asenne, jolla suhtaudutaan nuoriin, teineihin, murrosikäisiin, yläkoululaisiin tai miksi tätä kamalaa porukkaa nyt halutaankaan kutsua. Kauhistellaan ja pelätään, niin kuin murrosikä olisi jokin tarttuva tauti. Ja entä jos se onkin? Eikö jonkun pitäisi mennä paikalle ja tehdä diagnoosi, ennen kuin laitetaan suljetulle osastolle tai annetaan lääkitystä?

Onko joku tavannut teiniä tai yläkoululaista? Oman kokemukseni perusteella avoimella ja ymmärtävällä asenteella pääsee melko pitkälle. Jopa jotkut näiden ihanien yläkoululaisten vanhemmista tulevat toimeen omien lastensa kanssa. He ovat paikalla ja tietävät suunnilleen, mitä heidän lapsilleen kuuluu. Vanhemmat säilyvät hengissä, ilman tartuntavaaraa, mikäli jaksavat kuunnella joskus ovien paiskomista ja nimittelyä selkä suorana.

Yläkoululaisen maailma voi olla julma paikka. Kun kohtelen murrosikäistä oppitunnillani kunnioittavasti ja reilusti, hän voi opettamani aineen lisäksi oppia elämästä jotain muutakin.