Vanhus ja minä

Elipä kerran suomalainen suku. Sukupolvia oli neljä, joista kolme omissa talouksissaan ja osa eri paikkakunnilla. Nuorimmat olivat muiden silmäteriä, heiltä ei puuttunut mitään tarpeellista eikä paljon tarpeetontakaan. Heidän vanhempansa elivät ruuhkavuosia, maksoivat asuntolainaa ja viettivät joulunpyhät sukunsa kanssa. Toiseksi vanhin sukupolvi oli eläkeiän kynnyksellä tai viettämässä kiireisiä eläkepäiviä. Heidän elämäänsä kuului myös omien lastenlasten ja vanhempien hoitamista. Vanhin sukupolvi – yleensä isoäiti – eli omillaan, omassa asunnossa, palvelutalossa tai vanhainkodissa. Omat lapset kävivät hänen luonaan melko usein, lapsenlapset harvemmin.

Niin paljon hyvää kuin on suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa ydinperhe on kaiken keskiössä, en voi olla haikailematta sukukeskeisempään ja yhteisöllisempään kulttuuriin. Meillä jo alakouluikäisen odotetaan pärjäävän yksin kotona, ja nuorten odotetaan itsenäistyvän ja muuttavan pois kotoa varmaan varhaisemmin kuin missään muualla. Pitää pärjätä itse, avun pyytäminen on vaikeaa.

Kun sukupolvien etäisyys kasvaa, heikoimmat tippuvat yhteiskunnan avun varaan. Parhaimmillaan pudotus voi olla pehmeä, mutta usein se tekee kipeääkin. Vanhuksen puolesta ei ole aina kukaan puhumassa. Moni tarvitsisi apua ihan tavallisissa asioissa, mutta turvaverkkoja ei ole. Isoissa kaupungeissa tämä ongelma on tietenkin paljon suurempi kuin pienissä ja yksinäisiä on paljon.

En ole vielä tehnyt lupausta Valtaa vanhuus -sivustolla, mutta lupaukseni tulee liittymään jotenkin vapaaehtoistyöhön. Olisin tyytyväinen, jos voisin tehdä jotakin hyödyllistä antamalla aikaani. Ja luulenpa, että moni muukin voisi tehdä jotakin pientä, jolloin hoitajien työ helpottuisi ja vanhukset saisivat lisää ansaitsemaansa huomiota.

Tunnen paljon eri ikäisiä ihmisiä ja toivon voivani rehellisesti sanoa, että ikä on minulle vain numero. Haluan suhtautua kaikkiin ihmisiin ihmisinä, en vain sen mukaan, minkä ikäisiä he ovat. Oma isomummuni eli yksin omassa mökissään, 30 kilometrin päässä Virtain keskustasta 99-vuotiaaksi, mutta se ei olisi ollut mahdollista ilman tukiverkkoja ja hänen omaa tahdonvoimaansa.

Ylös ja ulos

Tapasin viikko sitten Hakaniemen markkinoilla kiinnostavia ihmisiä KD:n teltalla. Osa oli kiinnostunut minun mielipiteistäni, osa halusi että kuuntelisin heitä. Molempi parempi. Keski-ikä oli melko korkea, mikä varmasti vaikutti puheenaiheisiinkin. Yksi aihe tuli minulle kuitenkin aivan puskista: Kivinokan alueen kaavoittaminen ilmeisesti toimistorakennuksille ja asuntovenesatamaksi. Paikka ja kyseinen asia olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, mutta päätin ottaa selvää.

Kivinokan ulkoilualue sijaitsee Herttoniemessä. Siellä on satoja mökkejä ja puutarhoja, jotka uhkaavat nyt jäädä jyrän alle. Asiasta minulle kertonut rouva oli hyvin pahoillaan ja niin olin minäkin! Ymmärrän, että uusilla järjestelyillä kaupunki saa mailleen parempaa tuottoa, mutta tässä tapauksessa luonto- ja historia-arvot menevät ohi markkina-arvosta. Alueen aktiivit saavat aikaan hyvää niin itselleen kuin muillekin, ja tietääkseni kaikenlaiset pikkumökit ovat kovasti haluttuja kaupunkilaisten keskuudessa.

Tällä hetkellä olen kuitenkin täysin rouvan, Hesarin uutisoinnin ja kaupunginhallituksen päätösasiakirjojen antamien tietojen varassa, enkä tiedä tämänhetkisestä tilanteesta oikeasti. Ja olipa se mikä tahansa, mielipiteeni ei ainakaan näillä tiedoilla muutu.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni keskellä metsää ja varmaankin siksi minusta tuntuisi mahdottomalta ajatus, että joutuisin elämään asfalttiviidakossa. Yksi ratkaiseva tekijä nykyisen asunnon hankinnassa oli, että talossa on kunnon takapiha, joka rajautuu pieneen metsikköön. En ole mikään metsässä samoilija, enkä osaa esimerkiksi sienestää, mutta tarvitsen luontoa ympärilleni. Myös ajatus siitä, että puut vaimentavat liikenteen melua, parantaa huomattavasti elämänlaatuani. Toinen iso plussa Haagassa on se, että minulla on vain kivenheitto lenkkipoluille. Valikoimaa on niin paljon, että voi mennä vaikka joka kerralla eri reittiä.

Parasta terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitoa on omasta itsestään huolehtiminen. Sitä voi tehdä niin ulkoilualueilla kuin siirtolapuutarha-alueillakin - henki, sielu ja ruumis virkistyy. Juuri äsken vetäisin viikon lopettajaisiksi Keskuspuiston kautta Pikku Huopalahteen ja kotiin. Suosittelen!