Koulutusvaalit?

Vaikka oman alani ammattijärjestö ja muutama opettajakollega on yrittänyt saada aikaan keskustelua opetuksesta ja koulutuksesta, ei tuloksena ole ollut mitään kovin kummoista. On puhuttu hieman opetusteknologiasta ja maksimiluokkakoosta. Jossakin vaalikoneessa oli perinteinen kysymys koulukurista. Eikä kukaan halua säästää koulutuksesta, tietenkään.

Kovin väärin ei suomalaisissa kouluissa ole tehty, jos edelleen keikumme monien mittarien mukaan maailman kärkijoukoissa. Tiedän, tiputusta on tapahtunut ja maailma muuttuu kovaa vauhtia. Osa oppilaista ja kouluista putoaa kyydistä, vaikka suurella osalla menee hyvin. Opettajana voisin sanoa, että  ”hyvät oppii opetuksesta huolimatta”. Kärryiltä tippuneet tai tippumassa olevat tarvitsevat monesti tehostettua tai erityistä tukea (esimerkiksi erilaisia erityisopetuksen muotoja), oppilashuollon palveluita (terveydenhoitaja, kuraattori) tai heillä on asiakaskontakti lastensuojelun kanssa. Hyvä niin, sillä minulla ei opettajana ole ammattitaitoa eikä aikaa kuin opettamiseen ja kasvattamiseen. Se, mihin lainsäätäjänä haluaisin puuttua, on yhteydet näiden tahojen välillä. Edelleen tuntuu olevan niin, että tärkeintä on asioiden ja päätösten salailu vaitiolovelvollisten virkamiesten välillä. Terveydenhoitaja ei näe Wilma-järjestelmästä, kuinka paljon poissaoloja oppilailla on. Opettajalle kerrotaan oppilaan tai perheen lastensuojelukontaktista vain, jos on pakko tai perhe itse ottaa sen esille. Jos halutaan, että lapset voivat hyvin ja oppivat koulussa, osa heistä tarvitsee näitä tukitoimia. Mutta niistä ei ole hyötyä, jos tieto eri tahojen välillä ei kulje riittävästi tai sitä ei saa käsiinsä.

Koulun sisälläkin saattaa olla tiedonkulun esteitä. Erityisopettajat ja luokan/aineenopettajat eivät ehdi tai muusta syystä heillä ei ole mahdollisuutta keskustella (yhteisten) oppilaidensa oppimisesta tai käytöksestä. Monesti tämä ei ole kiinni edes rahasta, vaan siitä, johdetaanko koulua siten, että kannustetaan yhteistyöhön. Tarvitaan yhteisesti sovittu aika ja paikka keskustelulle. Opetusala on edelleen yksinpuurtajien. Mutta kukaan opettajakaan ei kuitenkaan kai usko selviävänsä yksin sekä yleisestä että tehostetusta tuesta, joita oppilaille tulisi antaa?

Entäs sitten se luokkakoko? Haluaisin tietenkin, että kaikki saisivat opetusta mahdollisimman pienissä ryhmissä, mutta en lähtisi määrittelemään maksimikokoa. Syy on yksinkertainen. Koulussa on parhaat asiantuntijat miettimään erilaisia järjestelyitä, joilla vähän isompikin ryhmä voidaan jakaa monilla tunneilla pienempiin osiin ja lisätä samanaikaisopetusta erityis- tai muun opettajan toimesta. Minusta olisi tuhlausta, jos maksimiluokkakooksi olisi sovittu 24 ja sitten jokin ikäluokka olisikin kooltaan 26 ja tehtäisiin kaksi kolmentoista oppilaan luokkaa.

Viimeiseksi teknologiasta, jota kohtaan minulla ei ole mitään erityisen suurta intohimoa. Se ei ole autuaaksitekevä Suomen koulutuksen pelastaja, vaan nykyaikainen väline, jota oppilaiden tulee oppia käyttämään omassa oppimisessaan. Myös minun. Kannatan sitä, että kouluissa käytetään monipuolisia menetelmiä. Ehdottomasti tarvitaan myös yhteistyötaitoja, joiden opettelemiseen koulu on paras paikka näille tulevaisuuden kansalaisille. Jos kansanedustajana saisin päättää, haluaisin siitä arvosanan todistukseen jokaiselle peruskoulun oppilaalle. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.